Anton D. Rudokvas: Nauttimussaantoa koskevan opin kiistakysymyksiä. Monografia.
Moskova: Zakon 2011 (303 pages)
(Антон Д.
Рудоквас: Спорные
вопросы
учения о
приобретательной
давности. Монография.
Москва: Издат.
Группа Закон
2011) ) [ Table of contents ]
Emeritus Professori
Lapin yliopisto, Suomi
1. Tutkimuksen teema. – 2. Tutkimuksen tavoite. – 3. Tutkimuksen
menetelmä. – 4. Tutkimuksen rakenne. – 5. Tutkimuksen toteutus. – 6. Johtopäätös.
1. – Tutkimuksen teema
Tutkimuksen kohteena on klassinen siviilioikeuden
ongelma: nauttimussaanto. Tämä ongelma on edelleen ajankohtainen. Kuten
kirjoittaja esittää (s. 10), 1800- ja 1900-lukujen oikeustieteellisessä
keskustelussa esitettiin mielipiteitä, joiden mukaan nauttimussaannon sääntely
käy tarpeettomaksi kiinteistön kirjaamisjärjestelmän kehittyessä. Näin asia ei
kuitenkaan ole, minkä osoittaa jo se, että instituutio on säännelty tarkoin
Länsi-Euroopassa alueen kehittyneistä kirjaamisjärjestelmistä huolimatta.
Venäjällä ongelma on erityisen ajankohtainen, koska maan
nauttimussaantoa koskevassa sääntelyssä on puutteita mm. siten, että
aineellinen ja prosessuaalisen sääntely eivät ole sopusoinnussa keskenään. Toisaalta kysymyksen suhteen on ilmeinen
tutkimustarve: vaikka aiheesta on ilmestynyt viime vuosina muutamia
monografioita ja joukko artikkeleita, sitä ei ole likimainkaan tyhjennetty (s.
12).
2. – Tutkimuksen tavoite
Kirjoittajan kysymyksenasettelu kytkeytyy edellä
mainittuun seikkaan, Venäjän lainsäädännön puutteellisuuteen. Viime kädessä
teoksella on oikeuspoliittinen tavoite. Tekijän tarkoituksena on Venäjän
lainsäädännön nauttimussaantoa koskevien säännösten parantaminen.
Tämä tavoite selittää sen, että teos päättyy erittäin
konkreettisesti. Sen lopussa ovat säädöstekstiehdotukset nauttimussaannon
sääntelemiseksi Venäjällä. Kirjoittaja ehdottaa teoksen päätösjaksossa kolmea
laajahkoa pykälää lisättäväksi Venäjän siviililakikirjaan. Ensimmäisessä
pykälässä säänneltäisiin nauttimussaanto irtaimen omaisuuden osalta ja toisessa
isännättömän kiinteän omaisuuden osalta. Kolmannessa pykälässä otettaisiin
erikseen huomioon tapaus, jossa kiinteistö on rekisteröity virheellisesti sen
haltijan nimiin.
3. – Tutkimuksen menetelmä
Kirjoittajan menetelmä on – kuten hän itsekin toteaa (s.
11) – komparatiivis-historiallinen. Menetelmän valinnan taustalla on tieto
siitä, että nauttimussaanto on Venäjällä roomalaisen oikeuden vaikutuksesta
kehittynyt oikeudellinen siirrännäinen, joka on aikoinaan siirtynyt
Länsi-Euroopasta Venäjän oikeuteen (s. 7).
Tältä pohjalta kirjoittaja katsoo, että Venäjän
sääntelyssä olevien puutteiden korjaamiseksi on tarkasteltava eurooppalaisesta
siviilioikeuden traditiosta saatuja kokemuksia. Hän viittaa I. E. Engelmaniin,
joka kirjoitti vuonna 1900 (sitaatin käännös tässä): ”… olemme havainneet, että
nykyaikaisiin oikeusjärjestelmiin tämä käsite [= nauttimussaanto; selvennys
arvostelun kirjoittajan] ilmaantui roomalaisen oikeuden tutkimuksen
vaikutuksesta. Siksi tämän käsitteen asianmukaiseksi arvioimiseksi on
välttämätöntä tutkia sen merkitystä roomalaisessa oikeudessa, tässä kaiken
siviilioikeudellisen ja kehittyvän lainsäädännön perikuvassa. […] kun tämän
käsitteen merkitys roomalaisessa oikeudessa on määritetty, saamme
oikeasuhtaisen mittapuun arvioida teoreettisesti sitä merkitystä, joka
nauttimussaannolla on Venäjän oikeudessa. [… Venäjän oikeuden puutteet] voidaan
korjata vain ottamalla lähtökohdaksi roomalainen oikeus, ts. oikeutta koskeva
tiede.” (s. 11).
Kirjoittaja toteaa, ettei tämä väittämä ole nykyaikana
menettänyt merkitystään. Sen puolesta, että roomalaista oikeustraditiota
tutkitaan Venäjän nykyisen siviilioikeuden instituutioiden – mm.
nauttimussaannon – ymmärtämiseksi, puhuvat niin ikään ulkomaiset kokemukset.
Myös Saksassa nauttimussaannon teoriaa tutkitaan laajasti maan kehittyneemmästä
lainsäädännöstä huolimatta, ja määrätyiltä osin tämä tapahtuu roomalaisen
oikeuden pohjalta. Monet saksalaisen nykyteorian väittämät pohjatuvatkin
välittömästi roomalaiseen oikeuteen (s. 12).
Lisäksi roomalaiseen oikeuteen pohjautuvan
komparatiivis-historiallisen metodin käyttöä nauttimussaannon aseman ja
tehtävien selvittämiseksi puoltaa Venäjän kohdalla nimenomaisesti se, että maan
sääntelyn taustalla on roomalainen oikeus, ts. sääntelyllä on romanistinen
luonne. Kirjoittaja lisää vielä, että tutkimusote on perusteltavissa myös
siksi, että monet keskeiset käsitteet (kiinteistön hallitseminen omana,
hallinnan havaittavuus, hallinnan jatkuvuus, vilpittömässä mielessä saatu
hallinta jne.) eivät avaudu Venäjän lainsäädäntöä tarkastelemalla. Niitä ei ole
maan lainsäädännössä nimenomaisesti määritelty (s. 11—12). Lopuksi kirjoittaja
selventää, että komparatiivis-historiallisessa tarkastelussa roomalaisella
oikeudella ei ole mielekästä ymmärtää vain antiikin Rooman oikeutta sen eri
vaiheissa. Huomioon on otettava eurooppalaisen siviilioikeuden koko traditio,
jonka perustana on roomalaisen oikeuden tekstien tulkinta (s. 12).
Metodiselta kannalta voidaan siten todeta, että Rudokvas
käyttää Venäjän oikeuden puutteita koskevassa analyysissaan klassista
roomalaista oikeutta, ius communea ja
Manner-Euroopan nykyisiä roomalaisperäisiä oikeusjärjestyksiä. Näin tekijä
liittyy historiallisen koulukunnan suureen traditioon, joka korostaa
roomalaisen oikeuden merkitystä myös nykyoikeuden tutkimuksessa. 1800-luvulla
tämä saksalaistaustainen traditio vaikutti voimakkaana Venäjän keisarikunnassa,
ei vähiten Baltian alueella, jossa tutkijoiden äidinkieli saattoi olla saksa.
Rudokvasin siteeraama Ivan Jegorovitš Engelman (nimen saksalainen muoto:
Johannes August Engelmann) oli Tarton yliopiston pitkäaikainen oppituolin
haltija 1800-luvun lopulla. Biografisten lähteiden mukaan hän oli
historiallisen koulukunnan tärkeä edustaja, joka analysoi perinpohjaisesti
Venäjän siviilioikeutta historiallis-dogmaattiselta kannalta ja joka julkaisi
tuotantonsa sekä venäjän että saksan kielillä.
Kuten tunnettua, eräät myöhemmät oikeustutkimuksen
suuntaukset ovat riitauttaneet historiallisen koulukunnan roomalaisoikeudelliset
lähtökohdat ja painotukset. On kuitenkin muistettava, että oikeustutkimuksessa
kaikki metodologiset ratkaisut ovat suhteellisia: ne voidaan riitauttaa, mutta
niitä voidaan myös puolustaa. Ei olekaan mitään syytä torjua Rudokvasin ajatusta,
jonka mukaan roomalais-oikeudellisen tradition tuntemus ja käyttö on
nykyoikeuden tutkimuksessa hedelmällistä ja hyödyllistä. Samalla arvosteltava
tutkimus on oivallinen esimerkki historiallisen koulukunnan teesien ja
roomalaisen oikeuden tutkimuksen elinvoimaisuudesta ja hedelmällisyydestä
Venäjällä. Tämä tärkeä elementti – roomalaisen oikeuden ja roomalaisperäisen
oikeustradition näkökulma – olisikin ehkä voinut tulla näkyviin myös teoksen
otsikoinnissa, esim. täsmentävän alaotsikon muodossa.
4. – Tutkimuksen rakenne
Tutkimuksen johdanto-osassa kirjoittaja selostaa
kysymyksenasettelunsa ja menetelmänsä. Tämän jälkeen seuraa ensimmäinen
pääjakso, jossa nauttimussaantoa käsitellään keisariajan Venäjällä. Seuraavissa
pääjaksoissa esillä ovat mm. nauttimussaannon käyttöala, nauttimussaantoon
vaadittavan hallinnan lähempi analysointi (jatkuvuuden, avoimuuden ja haltijan
vilpittömän mielen näkökulmasta), oikeuskeinot, instituution luonne
esineoikeudellisesta näkökulmasta (suhteellisuus ja absoluuttisuus) ja
oikeusseuraannon vaikutukset. Teos huipentuu päätösjaksoon, joka sisältää myös
säännösehdotukset.
Tutkimuksen rakenne on johdonmukainen, ja kirjoittajan
argumentointi ja päätelmien esittäminen noudattavat vakiintunutta tieteellistä
tapaa. Eräitä täydentäviä elementtejä teokseen olisi kuitenkin voitu lisätä.
Lukijan kannalta kiinnostava lisä olisi ollut kuvaus tutkimuksen synnystä (nyt
teos ei sisällä varsinaista esipuhetta). Niin ikään olisi ollut hyödyllistä,
jos teos olisi sisältänyt bibliografian, asiahakemiston ja vierastermien
hakemiston. Oletettavasti kyse on tutkimusyhteisön traditiosta ja kustantajan
kirjakonseptista, johon yksittäinen tutkija joutuu mukautumaan.
5. – Tutkimuksen toteutus
Rudokvasin lukeneisuus on laaja. Tämä koskee nimenomaan roomalaista
oikeutta mutta myös myöhempää mannereurooppalaista oikeustraditiota. Havainto
ei ole yllättävä, jos tietää, että kirjoittaja on kuulunut venäjänkielisen
Digestan toimitusneuvostoon ja että hän on kääntänyt henkilökohtaisesti
merkittäviä osia teoksesta.[1] Rudokvas on myös julkaissut artikkeleita teemaa
sivuavista kysymyksistä, viimeksi (2011) artikkelin Itävallan siviililakikirjan
vaikutuksesta omistusoikeuden käsitteeseen Venäjällä.[2] Tekijän lukeneisuutta osoittavat mm. tekstissä
käsitellyt ja alaviitteissä vilisevät saksalaiset ja italialaiset oikeustieteen
klassikot ja nykytutkijat.
Laaja-alaisen lukeneisuuden ansiosta Rudokvasin
oikeusteoreettiset ja dogmaattiset analyysit ovat perinpohjaisia. Hän käy
dialogia kustakin kysymyksestä aiemmin kirjoittaneiden klassikoiden ja
nykyisten tutkijoiden – ulkomaisten ja kotimaisten – kanssa. Tältä pohjalta hän
pelkistää esiin monimutkaisten juridisten ilmiöiden olennaiset piirteet. Hyvä esimerkki on V luku, joka koskee
nauttimussaantoa relatiivisena esineoikeutena.
Luvun 1. jaksossa, ”Nauttimussaanto eurooppalaisessa
siviilioikeuden traditiossa (s. 196—206), Rudokvas osoittaa tuntevansa
erinomaisesti hallintakäsitteen ja siihen liittyen nauttimussaannon historian
vanhalla ajalla, keskiajalla ja uudella ajalla. Hän tuo vakuuttavasti esiin,
miten hallinta on kautta oikeushistorian ollut enemmän kuin vain pelkkä
fyysinen suhde. Klassisen roomalaisen oikeuden ja keskiajan suurten nimien
lisäksi Rudokvas siteeraa 1800-luvun saksalaisia oikeusoppineita (von Savigny,
Puchta jne.). Niin ikään 1900-luvun kirjallisuus, jossa hallinta edelleen
ymmärretään juridiseksi ilmiöksi, on teoksessa laajasti esillä (Enneccerus,
Wieling). Tarpeellisilta osin Rudokvas kytkee kannanottonsa lakiteosten
säännöksiin, erityisesti ABGB:n pykäliin.
Luvun 2. jaksossa, ”Nauttimussaanto venäläisessä
siviilioikeuden tutkimuksessa”, kirjoittaja käy perinpohjaista dialogia
hallinnasta ja nauttimussaannosta kirjoittaneiden venäläisten tutkijoiden
kanssa. Hän esittää yksityiskohtaisia argumentteja sen puolesta, että hallinta
tulee käsittää esineoikeudelliseksi ilmiöksi (Venäjällä on myös toisenlaista
kantaa edustavia tutkijoita). Venäläisen lainopin lisäksi Rudokvas viittaa
siihen, että Kazakstanin oikeuskirjallisuudessa nauttimushallinta ymmärretään
esineoikeudeksi. Luvun päättää 3. jakso
”Käytännölliset seuraamukset siitä, että nauttimushallinta tunnustetaan esineoikeudeksi”.
Tässä jaksossa kirjoittaja mm. nostaa esille vaihdannan näkökulman. Hän
muistuttaa niistä haitallisista seuraamuksista, joita vaihdannassa aiheutuu,
jos nauttimushallintaa ei tunnusteta subjektiiviseksi oikeudeksi.
Näitä kirjan ydinosan analyyseja edeltää keisariaikaa
käsittelevä pääjakso, joka taustoittaa nauttimussaannon problematiikan
Venäjällä (s. 14-25). Nauttimussaantoa koskeva sääntely omaksuttiin maahan
Ranskan lainsäädännöstä, mutta epätäydellisenä siten, että mukana ei ollut vaatimusta
oikeusperusteesta (iustus titulus)
eikä vilpittömästä mielestä (bona fides).
Epätäydellisenä omaksuttu sääntely merkitsi, että nauttimussaantoinstituutiota
voitiin keisariajan Venäjällä käyttää vieraan omaisuuden anastamiseen,
vallankin kun maan ylin oikeusaste tulkitsi säännöksiä vaihdannan etujen
hengessä.
Näin tapahtui sekä Venäjän ydinosissa (valtionmaan ja
kartanoiden alueiden suhteen, s. 32—34) että laajentuvan suurvallan
periferiassa. Niinpä Lounais-Siperiassa nauttimussaanto oli instrumentti, jonka
avulla tataaripaimentolaisten maat voitiin siirtää alueelle muuttavan
viljelijäväestön omistukseen. Talonpoikaisesta näkökulmasta muotoutuneen
käsityksen mukaan pelkkään paimentamiseen käytetty maa oli isännätöntä ja
saattoi siksi siirtyä uudisasukkaille nauttimussaannon nojalla (s. 34—37).
Kaukasiassa olivat käynnissä suorastaan – kuten on kuvaavasti sanottu – ”maan
anastuksen orgiat” (s. 38). Venäjään liitetyille alueille tuotiin Venäjän
oikeuslaitos. Uusissa oloissa paikalliset magnaatit (mutta myös muut tahot)
kahmivat itselleen maata nauttimussaantoinstituution avulla. Maan anastaja
saattoi käyttää mm. ostettuja todistajia kertomaan siitä, että hän oli
hallinnut ao. maa-aluetta jo pitkään. Nimenomaan islaminuskoisilla (mutta myös
muilla) alueilla vääriä todistajia oli helppo saada. Sellainen maksoi
halvimmillaan vain 20 kopeekkaa (!), koska paikallisten mielestä
vääräuskoiselle (ts. venäläiselle tuomarille) annettu väärä vala ei ollut synti
(s. 38—41).
Yhtä kiinnostavia esimerkkejä nauttimussaannon
tosiasiallisesta käytöstä tarjoaa yksityistämisen aika1990-luvulla[3] ja myös aivan viimeaikainen kehitys, jota Rudokvas
tarkastelee jaksossa Nauttimussaannon käyttöala. Kirjoittaja kertoo mm., miten
Altain alueelle perustettu uhkapelivyöhyke on nostanut huomattavasti
kiinteistöjen hintoja vyöhykkeellä. Ennen maan arvonnousua kaupunkeihin
muuttavat olivat usein myyneet kiinteistöjä halpaan hintaan puhtaasti
yksityisluonteisilla kaupoilla, joita ei virallistettu. Arvonnousu on nyttemmin
provosoinut myyjiä nostamaan oikeusjuttuja tosiasiallisia uusia omistajia
vastaan sillä perusteella, että myyjä on edelleen kiinteistön oikea omistaja,
koska kaupassa ei ollut noudatettu maan myyntiä koskevia muotosäännöksiä. Kuten
Altain yliopiston oikeustieteilijät ja kirjoittaja toteavat, tällaisia
kanteilla ei ole menestymisen mahdollisuutta myyjän vilpillisen mielen vuoksi
ja tosiasiallisia omistajia tulee pitää nauttimushaltijoina (s. 43—44).
Toisaalta Moskovan ympäristössä on ollut havaittavissa hieman toisentyyppinen ilmiö:
yhtiöiden simuloidut maakaupat. Viljelijät ovat myyneet viime vuosina paljon
maata yhtiöille. Ajan ja rahan säästämiseksi yhtiöiden lakimiehet ovat
käyttäneet ostoissa valeasiakirjoja (kuten valtuutusjärjestelyjä) laillisten
kiinteistönkauppasopimusten sijasta. Koska maan arvo on alueella ollut
voimakkaassa nousussa, laillisen saantokirjan puuttuminen on monissa
tapauksissa johtanut riitaisuuksiin. Näissä tapauksissa se, että
tosiasialliselle ostajalle annettaisiin nauttimushaltijan asema, merkitsisi yhtiöiden
juristien vilpillisen mielen suojelemista ja yllyttämistä lain rikkomiseen (s.
45—46).
Nämä kuvaukset osoittavat, että Rudokvasin kirja sisältää
kiehtovaa tietoa nauttimussaannon yhteiskunnallisista vaikutuksista sekä
keisariajalla että nykyaikana. Jaksot ovat avartavia myös laajemmasta
näkökulmasta. Yleisellä tasolla ne ovat oivallisia esimerkkejä oikeudellisten
siirrännäisten yllättävistä, jopa kielteisistä vaikutuksista varsinkin silloin,
kun siirrännäinen on omaksuttu toiseen maahan epätäydellisenä tai laajemmasta
oikeudellisesta yhteydestä irrotettuna.
Nauttimussaannon neuvostoaikaisesta problematiikasta
tekijä mainitsee lyhyesti, että instituutio oli tuntematon neuvosto-oikeudessa,
mutta sen mahdollisesta omaksumisesta keskusteltiin isännättömän omaisuuden
yhteydessä (s. 8). Tästä olisi ollut mielenkiintoista lukea hieman lisää: missä
kontekstissa ajatus esitettiin? Oliko kyse sota-ajan ja vainoajan väestötuhojen
seurauksena isännättä jääneistä omaisuusobjekteista? Millaista omaisuutta
pidettiin silmällä (kun otetaan huomioon, että maaomaisuus oli
sosialisoitu)? Edellä kerrotut esimerkit
nykytilanteesta osoittavat niin ikään, että 2000-luvun Venäjä tarjoaa
jännittäviä näkökulmia nauttimussaannon käyttöön. Siksi nykytilanteestakin
olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmän (esim. maaltapaon mahdollisista
vaikutuksista eri puolilla maata). Laajamittainen empiirinen tieto menee
kuitenkin teoksen teeman ja kysymyksenasettelun ulkopuolelle. Siksi on täysin
ymmärrettävää, että kirjoittaja on rajannut esitystään näiltä osin.
6. – Johtopäätös
Arvosteltavan teoksen otsikossa esiintyy ilmaus
”kiistakysymyksiä”. Kirjoittaja tarkastelee nimenomaan sellaisia kysymyksiä,
joista on viime vuosina väitelty venäläisessä oikeustieteessä. Siten on
ymmärrettävää, että jotkut tutkijat ovat eri mieltä tekijän kannanotoista ja
ovat jo esittäneet vasta-argumentteja eri foorumeilla.[4] Mutta juuri tämähän on hyvän tutkimuksen
perusominaisuus: tutkimus synnyttää vilkasta keskustelua, joka vie tiedettä
eteenpäin.
Rudokvasin teos onkin arvokas puheenvuoro tärkeästä
aiheesta. Lisäksi se on jäntevästi ja johdonmukaisesti kirjoitettu.
Allekirjoittanut ei ulkomaalaisena kykene arvioimaan teoksen kieliasua. Joka
tapauksessa on aiheellista todeta, että teksti on helppolukuista myös
sellaiselle, jonka äidinkieli ei ole venäjä. Rudokvasin selkeyden ansiosta näin
on myös silloin, kun sääntelyn monimutkaisuus pakottaa hänet käyttämään
verrattain pitkiä virkkeitä.
Vaikka arvosteltava teos on viime kädessä oikeuspoliittinen,
se on erittäin antoisa teoreettisesta näkökulmasta, ts. roomalaisen oikeuden ja
siviilioikeuden, erityisesti esineoikeuden tutkijoiden kannalta. Ulkomaisia
lukijoita ajatellen on jossain määrin valitettavaa, ettei teoksessa ole
liitteenä tiivistelmää jollakin länsieurooppalaisella kielellä. Vastapainoksi
voidaan kuitenkin todeta, että Rudokvas on viime vuosina osallistunut
kiitettävällä tavalla alansa tieteelliseen keskusteluun usealla vieraalla
kielellä (italia, saksa, englanti). Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän
julkaisisi jatkossakin tärkeitä puheenvuoroja aihepiiristä läntisissä
aikakauskirjoissa. Näitä puheenvuoroja tutkijayhteisön on syytä odottaa suurella
mielenkiinnolla.